Valokuvaus on jatkuvaa kehitystä ja vanhoissa kuvissa on hyväkin näkyä se. Aika, tyyli, trendit ja oma mieltymys muuttuu. Kehityksellä en tarkoita välttämättä siis parempaa, vaan se voi olla myös vain erilainen suunta tai mieltymys.
Listasin alle viisi isointa muutosta, jotka on tullut osaksi mun kuvia viimeisen viiden vuoden aikana.
Iso aukko ei pelota
Oon rakastanu ison aukon luomaa fiilistä kuviin jo vuosia. Asiakastöitä tehdessä haasteeksi koitu kuitenkin seuraava – iso aukko & useampi ihminen kuvassa. Se meinaa tietysti sitä, että etäisyydestä ja sommittelusta riippuen kaikkia ei välttämättä saa tarkennusalueelle.
Mitäs sitten?
Pidin tällaista kuvaa epäonnistuneena roskistavarana. Mitä asiakkaat sellaisilla kuvilla tekisi? No fiilistelee todennäköisesti yhtä paljon kun mäkin! Kuinka moni meistä haluaa jokaisen ihohuokosenkin mukaan kuvaan? Sitä se on laadukkaalla kameralla, jos kuva on aivan sharppi ja tarpeeks isossa koossa.
Nyrkkisääntönä tässä tosin tykkään käyttää seuraavaa – Jos kaikilla on katse kameraan niin kyseessä on enemmin potretti- kuin fiiliskuva ja siihen sopii paremmin kaikki focusalueelle. Pääasiassa valitsen kuitenkin fiiliksen ennen teknillistä toteutusta. Ja kuva ei ole roskiskamaa, vaikka tarkennus ei ole just siellä missä haluaisin.
Lähemmäs ja lähemmäs
Jos voisin vanhoille kuville tehdä jotain – rutistaisin kaikki yhteen. Rakastan yhteyttä kuvissa ja se tekee isoimman eron niin sanottuun pönötykseen vs. rentoon poseen, erityisesti seisten. Väännän ihmiset mielummin posket kiinni toisiinsa, kun annan seisoa tikkusuorassa.
Selfiekulttuurissa tämä tulee ihanan luonnostaan – naamat painetaan yhteen, jotta kaikki mahtuu ruudulle. Se luo kuvattavien välille selvän yhteyden.
Vähemmän rekvisiittaa, mutta laadukkaampaa
Rekvisiitat on kuulunu aina mun lapsikuviin ja tulee varmaan kuulumaankin. Ne on käytännöllisiä, koska ne auttaa tuomaan lapsista reaktioita ja kohdistaa huomion. Mahdollinen alkujännitys kaikkoaa myös nopeammin.
Rekvisiittaa löytyy paljon, joka ei vie huomiota pois lapsesta eikä tuo lisäsälää kuvaan. Siinä voi helposti mennä kuitenkin metsään, jos tuo liian monta elementtiä kerralla kuviin, vaikka ne olisivat kuinka neutraaleja. Mitä enemmän muotoja, sävyjä ja yksityiskohtia on, sitä levottomampi kuvasta tule.
Lasten kanssa harvat asiat pysyvät myöskään paikallaan, joten nopeasti on nurin lelut ja rakennelmat. Se jos joku luo kaaosta kuviin. Rakennan kuvat harmonisista sävyistä ja annan vain yhden asian lapselle kerralla ihmeteltäväksi.
Eroon studiovaloista
En suunnitellut luopuvani studiovalojen käytöstä, vaikka tiesin että uusi studio on kaunis valoisa tila. Pidin luonnonvaloa haastavana – sen luonne ei ole mitenkään omissa käsissä. Ei sen määrä, vaihtelevuus tai lämpötila.
Rakastuin kuitenkin siihen ensimmäisestä kuvauksesta lähtien.
Studiovaloista en vieläkään luovu, koska ne on jo nyt tulleet tarpeeseen ja tulevat varmasti talven pimeimpinä aikoina. Muutos kuvissa ei ole myöskään suuri, siirtyminen oli itseasiassa hyvin kivutonta. Aiempi studiovalaisutyyli hämäsi jopa osaa ammattilaisista luulemaan sitä luonnonvaloksi.
Mutta on tää luonnonvalo vaan niin kaunis ja simppeli käyttää!
Filtterilookista perusedittiin
Varsinkin jos editointia vasta opettelee, se on kun karkkikaupassa ympäri juoksentelua. Ja se on hauskaa, en kiellä! Kehotan pikemminkin kokeilemaan kaikkea.
Oma editointikädenjälki on makuasia – toiset haluaa, että editointi näkyy ja toiset ei. Oma virheeni oli se, että luulin että sen täytyy näkyä. Tästä syystä vietin tunteja editointipöydällä ja kehittelin erilaisia variaatioita kuvista. Se vaatii paljon silmää, että oppii näkemään etukäteen millainen leikittelevä editointi sopii mihinkin kuvaan. Omat projektit oli toki loistavia tähän, mutta tajusin myös etten usein pitänyt kädenjäljestä kovin pitkään.
Vuosien myötä aloin karsimaan säätöjen määrää ja ohjasin tyyliäni hyvin simppeliin suuntaan. Korostan hieman värejä, lisään valoisuutta, korjaan rajausta ja lisään kontrastia. Muutos alkuperäiseen kuvaan ei ole siis suuri.
Simppeli toimii.
Vastaa